Rymyretki maastopyöräreiteille

Aloitin uudessa työpaikassa Limingassa pari kuukautta sitten ja jo ensimmäisenä päivänä kuulin paikallisia maastopyöräreittejä kehuttavan maasta taivaisiin. Vuonna 2019 reitit ovat olleet Visit Limingan sivuston mukaan finaalissa Suomen Retkikohteeksi, joten pelkän paikallisylpeyden piikkiin kehuja ei voisi kai laskea. Kiinnostuin oitis, vaikka maastossa en ole juurikaan polkenut. Sen sijaan olen ollut innokas työmatkapyöräilijä ja aiemmin kilometrejä tuli huomaamatta mummumallin mankelilla viikossa 150, ja yli puolet tuosta matkasta kahden pienen kyytiläisen kera: nyt vaunutoukat ovat venähtäneet koululaisiksi ja työmatka on kolminkertaistunut. Lenkille on lähdettävä erikseen ja sehän onkin sitten joka kerta oma numeronsa…

Kehitys lajin parissa on siis ollut heikkoa. Veivattua tulee vähemmän – siitäkin huolimatta, että varusteet ovat parhaista pyöräilyvuosista ottaneet aimoharppauksen eteenpäin. Ensinnäkin nykyisessä pyörässäni on useampi vaihde ja pari vuotta sitten sain mankeliini lahjaksi lukkopedaalit ja samalla myös lahjakortin pyöräilykenkiin. Voisi kai sanoa, että varusteangstini on alkanut huomaamattomasti hiipua ja katse avartua lajin monipuolisuudelle. Vuosi sitten pääsin Kreetan matkalla testaamaan kunnon maantiepyörää. Olihan se huikea kokemus, kun reittiäkään ei sopivassa sukulaisporukassa tarvinnut itse suunnitella. Huomaan myös, että mieheni omistama fatbike saa minulta salaa jo kateellisia katseita.

 

Katjaa hymyilytti kevät, auringonpaiste ja uusi laji – kaatumisesta huolimatta. Kuva: Anu-Maija Kärjä

 

Mutta tämän taustoituksen myötä palaan niihin kovasti mainostettuihin Limingan maastopyöräreitteihin. Niille ei omalla pyörälläni olisi asiaa, joten vuokrahommiksihan tämä yhtälö vääjäämättä menisi. Asiasta tuli puhetta ystäväni kanssa ja päätimme lähteä yksissä tuumin testaamaan aloittelijan näkökulmasta sekä reittejä että fatbikeja. Tämän kaverin kanssa on aiemmin tullut harrastettua pääasiassa laulamista ja saunomista, mutta lähtisimme rohkeasti laajentamaan reviiriämme maastoon. Mukaan otettaisiin eväät ja tietenkin myös kamerat – innokkaita kuvaajia kun kumpikin olemme. Varasin pyörät edellisenä päivänä TOPyhän kautta ja sovimme tärskyt Liminganlahden Luontokeskuksen pihaan klo 14.45. Puolilta päivin katsoin ikkunasta ulos kauhuissani. Takatalvi päätti yllättää meidät juuri pyöräilypäivänä. Rakeita kolisi taivaan täydeltä ja kävin ystäväni kanssa viestinvaihdon siitä, olisiko retki peruttava. Totesimme, että varusteita piisaa sateenkin varalle ja surkeasta kelistä huolimatta fillareiden selkään hypättäisiin suunnitelmien mukaan.

Olin pyytänyt TOPyhältä meille S- ja M-kokoiset pyörät aiemmin kuulemani ja luulemani perusteella. Kaveri minua hiukan lyhyempänä ottaisi pienemmän ja minä isomman rungon. Parkkipaikalle saapuessani pyörät ja vuokraaja odottivat pihassa, samoin retkeen varustautunut ystäväni. Saimme pikaisen opastuksen pyöriin, teimme tarvittavat säädöt ja kyselimme vielä reittimerkinnöistä. Vastaus oli, että jos eksyisimme, saisimme mitalit. Aika luottavaisin mielin lopulta lähdimme veivaamaan ja olinhan minä napannut työpaikalta tarjolla olleen kartankin mukaani!

 

Välillä piti poiketa polulta ihmettelemään ja kuvaamaan. Sillä välin joku toinenkin oli tarttunut kameraan. Kuva: Katja Kurasto

 

Sadepilvet väistyivät sillä hetkellä, kun starttasimme luontokeskuksen pihasta. Päätimme lähteä polkemaan punaista eli vaativaksi luokiteltua reittiä pitkin kohti Aarninkankaan laavua. Totesimme heti aluksi, että opasteet olivat selkeät ja niitä piisasi joka risteykseen. Soratie muuttui ensin hiekkakangaspoluksi ja lopulta löysimme itsemme melko pehmeästä ja juurisesta metsämaisemasta. Valokuvaamaan pysähdyimme aika tiuhaan ja pikkuhiljaa alkoi myös hahmottua, mihin rengas kannatti suunnata pehmeimmissä paikoissa. Aika pian vähensimme myös vaatekerrosta – selkä alkoi kastua ja hitaasta etenemisestä huolimatta huomasin hengästyväni aivan kiitettävästi. Vettä tuli hörpittyä aina kuvaustaukojen yhteydessä.

 

Reitti oli sen verran vaativa, että kosteimmat paikat oli suosiolla talutettava. Reitillä oli useita pieniä lautasiltoja, joiden ylittäminen kävi varsin näppärästi. Jokaisen juuren ylityksen ja kannon väistämisen jälkeen iloitsimme pysyneestä tasapainosta, mutta jossain vaiheessa tuli vastaan se kohta, että jalka ei yltänytkään ottamaan horjahdusta vastaan ja kaveri löysi itsensä suosta kyljeltään. Jäin innolla odottamaan omakohtaista kokemusta tuostakin riemusta.

Matka jatkui hieman kuivempaa pätkää, kunnes lopulta saavuimme laavulle. Tulistelemaan emme alkaneet, vaan ystävän repusta kaivettiin kahvitermari ja macaronseja. Eipä makeampaa evästä olisi voinut tähän hetkeen keksiä. Fleece-takki oli pakko kaivaa repusta lämmikkeeksi, vaikka sää oli pysynyt sateettomana ja aurinkokin näyttäytyi. Käen kukuntaa kuunnellessa tutkimme karttaa ja päätimme jatkaa fiilistellen eteenpäin – ja kääntyä takaisin, jos maasto kävisi liian haastavaksi meille. Ja niinhän se kävi. En saanut väistettyä turpeisen maan seasta nousevaa terävää kiveä ja pysähdys oli meikäläisen mittakaavassa raju. Pienikin pyöräilyhousun pehmennys olisi kieltämättä ollut kiva lisä vaatetuksen alla vaimentamaan iskua runkoon. Kaaduin lopulta jonkin sortin karahkan päälle ja sain makeat muistot kankkuuni.

 

 

Jatkoimme matkaa vielä seuraavaan risteykseen, josta päätimme palata takaisin. Aluksi punaista reittiä, sitten helpompaa keltaista. Ja kun maaston vaativuudesta oli saanut aiemmin hyvät maistiaiset, alkoi helppokulkuinen osuus tuntua pian tylsältä. Kolmen reitin risteyksessä jäimmekin miettimään oikein kartan kanssa, miten loppumatkan taittaisimme. Aiemmin vastaan tullut kokeneempi pyöräilijä jäi meitä jututtamaan ja kuvaili ystävällisesti meille kartalta tutkailemamme reittivaihtoehdot. Oli mukava kuulla, että vanha tekijäkin piti könyämiämme maastoja haasteellisina kevään kosteuden vuoksi. Jatkoimme matkaa helpohkoon maastoon ja pidimme vielä pidemmän kuvaus- ja fiilistelytauon sattumalta löytyneen suolammen rannalla. Tai luultavasti tästä paikasta pyörävuokrafirman heppu meille mainitsi, kun hyvien kuvauskohteiden perään ennen fillarointia kyselimme.

 

Suolammen rannalta löytyi kuvattavaksi ilta-auringossa paistatteleva vaivero. Kuva: Anu-Maija Kärjä

 

Elvyimme sopivasti retken rasituksista ja päätimme ajella lopputaipaleen taas punaista reittiä. Valo siivilöityi kuusimetsän läpi kauniisti ja ilma oli päivän sateen jälkeen mukavan hapekas. Luontokeskuksella ajelimme vielä lintutornille vesilintujen muuttoa ihastelemaan ja kevätillasta nauttimaan. Liminganlahden maisemat olivat kyllä vertaansa vailla. Rymyttyjä kilometrejä en lähde arvailemaan, mutta kaikkiaan reissun päällä olimme reilut neljä tuntia. Huomaamatta suunnittelimme jo seuraavaa pyöräretkeä.

Kilautimme sovitusti pyörävuokraamoon ja kävimme tuoreet kokemukset intoa puhkuen lävitse. Kävi ilmi, että tarjolla olisi ollut myös XS-kokoista pyörää, joka olisi luultavasti ollut sopivampi ystävälleni ja tuo S-koko puolestaan minulle. Olisi vain pitänyt tajuta konsultoida vuokraajaa siinä vaiheessa, kun varausta tein. Samaisia pyöriä voi muuten vuokrata Hotelli-Ravintola Liminganlahdenkin kautta.

Mitä sopivamman runkokoon lisäksi voisi seuraavaa reissua varten fiilata? Eväitä saisi olla mukana reilummin ja hotelliin voisi hyvin jäädä saunomaan ja paljuilemaan lenkin päätteeksi – tai jopa yöpymään. Siinäpä olisi oiva irtiotto arjesta vaikka isommallakin kaveriporukalla.

 

Näille mättäille voisi jäädä toviksi vaikka pötköttelemään! Kuva: Anu-Maija Kärjä
Back to top